katsoin taas valokuvia
menneiden aikojen
kuin muistoja
joista en enää tunnistanut yhtäkään,
menneitä tapahtumia
jotka aika muutti,
vei unohduksiin.
tutuista kasvoista
en tunnista yhtään sydäntä;
vain totisina tuijottavat takaisin.
toisissa kuvissa
huomaan hymyilevät kasvot;
luovat vääristyneen kuvan
silmiensä taakse
muistoja, unohdettuja
merkityksestään kadonneita
vuosien kuluessa
toisiksi muuttuneina
nyt
kipeinä
katsovat
takaisin
sinun silmistäsi.
perjantai 27. heinäkuuta 2007
sunnuntai 17. kesäkuuta 2007
Pieni toivon liekki
Pienellä liekillä palaen
rohkeutta, rohkeutta
liekki sydämessäni palaa,
pieni toivon liekki.
Tuoden toivon kipinän,
ole kärsivällinen
tuo pieni toivon liekki
kuin pieni jolla aalloilla
odota
ottaa hiljaa tuulta purjeisiin
kärsivällisyyttä
lipuu eteenpäin hiljalleen..
virran mukana
Sydämen laidalta
syrjäisimmästä nurkasta
se alkaa kasvaa
kyllä sinä selviät
hiljalleen
nostaen suruharsoa
rohkeutta, rohkeutta
ja kiinnittäen katseensa
parempaan
tulevaan.
vielä varpaisillaan
lähtee
kokeilemaan
heiveröisiä siipiään
kyllä sinä selviät.
rohkeutta, rohkeutta
liekki sydämessäni palaa,
pieni toivon liekki.
Tuoden toivon kipinän,
ole kärsivällinen
tuo pieni toivon liekki
kuin pieni jolla aalloilla
odota
ottaa hiljaa tuulta purjeisiin
kärsivällisyyttä
lipuu eteenpäin hiljalleen..
virran mukana
Sydämen laidalta
syrjäisimmästä nurkasta
se alkaa kasvaa
kyllä sinä selviät
hiljalleen
nostaen suruharsoa
rohkeutta, rohkeutta
ja kiinnittäen katseensa
parempaan
tulevaan.
vielä varpaisillaan
lähtee
kokeilemaan
heiveröisiä siipiään
kyllä sinä selviät.
lauantai 9. kesäkuuta 2007
miksen voisi?
miksen voisi vain olla niin kuin muut:
rohkea
tahtoa täynnä
tietäen mitä tehdä,
kuinka toimia?
miksen voisi vain olla avoin;
puhua kaiken niin kuin asiat ovat
epäilemättä,
epäilemättä itseäni,
muita,
sitä kiinnostaako heitä kuunnella
pitävätkö he minua vain typeränä
ja tuomitsevat minut ennen kuin ehdin edes sanoa asiaani loppuun?
miksen voisi vain olla rohkea
kaikkien vaikeuksieni keskellä
niin kuin silloin aikaisemmin?
rohkea
tahtoa täynnä
tietäen mitä tehdä,
kuinka toimia?
miksen voisi vain olla avoin;
puhua kaiken niin kuin asiat ovat
epäilemättä,
epäilemättä itseäni,
muita,
sitä kiinnostaako heitä kuunnella
pitävätkö he minua vain typeränä
ja tuomitsevat minut ennen kuin ehdin edes sanoa asiaani loppuun?
miksen voisi vain olla rohkea
kaikkien vaikeuksieni keskellä
niin kuin silloin aikaisemmin?
torstai 7. kesäkuuta 2007
voimat lopussa?
haaveeni hajosivat
sydämeni mukana
leviten palasina lattialle.
lattia romahti altani
ja vajosin maahan;
kaaduin sirpaleitteni päälle,
kuin kohdaten sisimpäni
rikki revityn,
maahan isketyn,
joka hajanaisena huutaa korjaajaansa
keskellä sekasortoa
ja jokainen pala huutaa
äänensä käheäksi
huudon kuulumatta metrinkään päähän.
kyynelsilmin vajoan alas..
sirpaleet repivät ihoni rikki
taas kerran
enkä jaksa enää nousta
en jaksa
en ennen
kuin saan taas lisää voimia
nousta ylös
uudestaan
sydämeni mukana
leviten palasina lattialle.
lattia romahti altani
ja vajosin maahan;
kaaduin sirpaleitteni päälle,
kuin kohdaten sisimpäni
rikki revityn,
maahan isketyn,
joka hajanaisena huutaa korjaajaansa
keskellä sekasortoa
ja jokainen pala huutaa
äänensä käheäksi
huudon kuulumatta metrinkään päähän.
kyynelsilmin vajoan alas..
sirpaleet repivät ihoni rikki
taas kerran
enkä jaksa enää nousta
en jaksa
en ennen
kuin saan taas lisää voimia
nousta ylös
uudestaan
maanantai 21. toukokuuta 2007
When no-one remembers
it's like
you go to school,
or work,
and you go to town,
walk in the streets.
you go to a store -
and you walk again.
you do your daily things,
and you walk few more distances,
you maybe take a bus,
sit a while,
walk out of the bus,
walk for a while,
and finally you get home.
you just walk,
and walk,
and no-one notices.
There's
no-one saying hi,
no-one smiling to you,
not a word obtained to you,
not a word reaches your ear -
not a single word.
and you just walk,
through your school,
or work,
through the town,
the streets,
through your days,
alone,
with no-one to talk to,
no-one to share your thoughts with,
to share your laughs,
to share your smiles,
your tears,
your fears,
your broken heart,
and your every little daily experience.
that's how it is
when no-one remembers,
no-one remembers you,
or remembers to speak to you,
to ask you how you're doing,
how did your day pass,
or don't just remember to send one smile,
or word,
one hi,
to you,
who used to hear it a while ago,
or a bit longer while,
cos after a while,
they forget,
and then comes silence;
they forget your existance,
and just walk pass you,
and look at you,
as you'd be a completely stranger,
and they don't remember,
that there's some-one,
a person,
that they used to know,
a friend,
a human,
someone,
who hopes,
somewhere inside,
to be,
noticed,
as well.
and that's when you end up being alone
walking through your days alone
without seeing anybody
to stop by,
stop beside you for a while
to spend a while with you,
and everybody just pass you by,
talk to others,
smile together,
do their own things,
live their own lives,
and leave you thinking
the question why?
leave you hoping,
with tears in your eyes,
that you would some day,
hopely,
have a friend,
as those others
have
too.
A friend,
who wouldn't
leave you
completely
alone.
you go to school,
or work,
and you go to town,
walk in the streets.
you go to a store -
and you walk again.
you do your daily things,
and you walk few more distances,
you maybe take a bus,
sit a while,
walk out of the bus,
walk for a while,
and finally you get home.
you just walk,
and walk,
and no-one notices.
There's
no-one saying hi,
no-one smiling to you,
not a word obtained to you,
not a word reaches your ear -
not a single word.
and you just walk,
through your school,
or work,
through the town,
the streets,
through your days,
alone,
with no-one to talk to,
no-one to share your thoughts with,
to share your laughs,
to share your smiles,
your tears,
your fears,
your broken heart,
and your every little daily experience.
that's how it is
when no-one remembers,
no-one remembers you,
or remembers to speak to you,
to ask you how you're doing,
how did your day pass,
or don't just remember to send one smile,
or word,
one hi,
to you,
who used to hear it a while ago,
or a bit longer while,
cos after a while,
they forget,
and then comes silence;
they forget your existance,
and just walk pass you,
and look at you,
as you'd be a completely stranger,
and they don't remember,
that there's some-one,
a person,
that they used to know,
a friend,
a human,
someone,
who hopes,
somewhere inside,
to be,
noticed,
as well.
and that's when you end up being alone
walking through your days alone
without seeing anybody
to stop by,
stop beside you for a while
to spend a while with you,
and everybody just pass you by,
talk to others,
smile together,
do their own things,
live their own lives,
and leave you thinking
the question why?
leave you hoping,
with tears in your eyes,
that you would some day,
hopely,
have a friend,
as those others
have
too.
A friend,
who wouldn't
leave you
completely
alone.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)