sinusta en osannut sanoa
olitko se marmorikasvoinen nukke,
posliininukke lasikaapin hyllyllä,
niin kauniina ja käyttämättömänä
vain istuen ja katsellen
omalta paikaltaan,
omasta ylhäisyydestään

vaiko se räsynukke,
vanhaksi kulunut ja käytetty,
liian rikkinäisenä heitetty pois;
jätetty ullakon nurkkaan yksinään
miettimään ja odottamaan
josko joku sen sieltä löytäisi,
jonain päivänä, kukaties.

anteeksiantava pelkuri

löysin itseni
taas kerran
antamasta sinulle anteeksi
ja satuttamasta itseäni
taas kerran.

ethän edes pyytänyt anteeksi;
enhän edes yrittänyt soittaa
tai puhua kanssasi.
enhän edes tiedä ajatuksiasi;
onko anteeksiantoni minkään arvoista,
teetkö sen uudestaan ja
petynkö sinuun taas seuraavan kerran.

se jättää monta kysymystä kysymättömäksi,
monta vastausta sanomattomaksi
ja sydämeni varovaiseksi
taas kerran,
mieleni alttiiksi epäilemään
liian helposti.

ehkä minun pitäisi vain soittaa sinulle.
uskaltaisinko?

Mulle riittää että olet sinä

sun ei tarvii esittää
ei olla sen enempää
kuin olet

ei sun tarvii hymyillä
jos et jaksa
mutta nauraisin mielelläni kanssasi joskus

voit sanoo olet muuttunut
voit sanoo ettet välitä
kunhan sanot totuuden

en jaksaisi kuunnella
ristiriitaisia asioita
joita kuulen sinun sanovan
taas kerran

en tiedä mitä haluat
tai mitä yrität sanoa
kertoisitko minulle?

mä haluisin vain ymmärtää
en pyydä sulta enempää
kuin yhden hetken vain;
puhuttaisiin kahdestaan,
ehkä asiat ratkeaa

ei sun tarvii vältellä
mä haluun olla sun ystävä
ei väliä vaikka oot muuttunut

ei sun tarvii esittää
ei olla sen enempää
kuin olet

mulle riittää että olet läsnä.
mulle riittää että olet sinä.