FULL ME TO BE

for so long
I accused you
from my insecurity
so many times
I went back in time in my memories
to the moments
when you made me feel so bad
so unloved
unwanted
scared
and insecure

so long I held bitterness, hate
I blamed you from about everything bad
that came into my way
just because
you once had been unfair towards me

and sometimes
I even kept being unfair to you
and making our relationship even harder
but I didn't realize it from my bitterness
until now

but today
I think I'm ready
to turn another leaf,
make my way to another goal in my life,
and to let go
of the past

I know
it's not easy thing to do
to let go of everything
that you've held inside
for so long
but I think I now am ready
to start the way out of this,
start walking on the road to my happiness

I can decide myself
I can choose to be the secure one
I can decide of my own life
and now
start living it
as a full me.
not as the half
that I was before.
because of you.

sinusta en osannut sanoa
olitko se marmorikasvoinen nukke,
posliininukke lasikaapin hyllyllä,
niin kauniina ja käyttämättömänä
vain istuen ja katsellen
omalta paikaltaan,
omasta ylhäisyydestään

vaiko se räsynukke,
vanhaksi kulunut ja käytetty,
liian rikkinäisenä heitetty pois;
jätetty ullakon nurkkaan yksinään
miettimään ja odottamaan
josko joku sen sieltä löytäisi,
jonain päivänä, kukaties.

anteeksiantava pelkuri

löysin itseni
taas kerran
antamasta sinulle anteeksi
ja satuttamasta itseäni
taas kerran.

ethän edes pyytänyt anteeksi;
enhän edes yrittänyt soittaa
tai puhua kanssasi.
enhän edes tiedä ajatuksiasi;
onko anteeksiantoni minkään arvoista,
teetkö sen uudestaan ja
petynkö sinuun taas seuraavan kerran.

se jättää monta kysymystä kysymättömäksi,
monta vastausta sanomattomaksi
ja sydämeni varovaiseksi
taas kerran,
mieleni alttiiksi epäilemään
liian helposti.

ehkä minun pitäisi vain soittaa sinulle.
uskaltaisinko?

Mulle riittää että olet sinä

sun ei tarvii esittää
ei olla sen enempää
kuin olet

ei sun tarvii hymyillä
jos et jaksa
mutta nauraisin mielelläni kanssasi joskus

voit sanoo olet muuttunut
voit sanoo ettet välitä
kunhan sanot totuuden

en jaksaisi kuunnella
ristiriitaisia asioita
joita kuulen sinun sanovan
taas kerran

en tiedä mitä haluat
tai mitä yrität sanoa
kertoisitko minulle?

mä haluisin vain ymmärtää
en pyydä sulta enempää
kuin yhden hetken vain;
puhuttaisiin kahdestaan,
ehkä asiat ratkeaa

ei sun tarvii vältellä
mä haluun olla sun ystävä
ei väliä vaikka oot muuttunut

ei sun tarvii esittää
ei olla sen enempää
kuin olet

mulle riittää että olet läsnä.
mulle riittää että olet sinä.

Eebenpuu

Anna tunteelle väri, muoto
anna sille nimi

Sinä olet pyöreä, kaunis,
hennolla äänelläsi rikot tummimmankin pimeyden
Olet lempeä, siloposki, niin kuin pieni lapsi
(Olet rakkaus)

Sinä olet hiljainen, vaikeneva
löydät rosoisuudesta kotisi
Pienenä nurkkaan kätkeytyen loistat sinäkin lämmöllä
kuin rohkaisten pientä lintua lentämään -
siipirikon jälkeen
(Olet toivo)

Mutta sinä olet väritön, salakavala
rosoisuuden maaherra, hiljaisuuden valtias
Surusta ammennat voimasi, voimattomuudessa on sinun kotisi

(Nimesi on tuska, nimesi on ahdistus)

Sinä rikot sen linnun siivet
sinä kahlitset sen pienen lapsen

Polvet rikkoutuen, kaatuen
jalat kompuroivat käskysi voimasta
Muttet pysty sitä silmua rikkomaan
joka kairaa läpi rosoisen puunkuoren,

haarniskan.



Rakastan sinua eebenpuu
kunpa muuttuisit tänään valkoisemmaksi.

myrkkyä

ole vain hiljaa,
kun tiedät ettei kannata

sanoa.


ole vain hiljaa,
kun tiedät
se tulee sattumaan liikaa.

ei vain minuun,
sinuunkin,

koskee
repii
hiljaa
vanhat haavat auki.


ole vain hiljaa -
älä sano sitä.

se lause on myrkkyä korvilleni.

sen piti olla

jätin vain hiljaisen veden liplattamaan järven pinnalle.
sen piti olla kaunis, sen piti olla enemmän.
jäi vain totiset silmäsi katsomaan lammesta minuun;
näin niissä kasvoni, silmissäsi silmäni.

katsoin yli vuorten ja laaksojen,
mutten muistanut tätä päivää.
kuinka riipivä huuto täytti hiljaisuuden
kotkien käydessä syömään.

ja hetkessä
oli täysin hiljaista.

sen piti olla kaunis, sen piti olla enemmän.
hiljainen kuin ymmärrys, vahva kuin tie totuuteen,
kuin uljaan kotkan siivet lähdössä lentoon.

sen piti olla uskoa parempaan.

tienviittaan törmäsin ja väärään suuntaan lähdin
lammelle jäin istumaan, kasvojasi katsomaan.
kuinka hitaasti käännyit pois,
annoit minun mennä tietä omaani
silti muistoksi jäit silmiini, niin kauniiksi

ajan kuluessa jäin vain odottamaan, toivomaan
että pilvilinnani olisivat muuttuneet todeksi
että olisit palannut takaisin
mutta olitkin löytänyt tiesi jo jostain muualta.

annoin sumun laskeutua lammen ympärille.
jätin hiljaisen veden liplattamaan järven pinnalle.

vaikka sen pitikin olla kaunis,
vaikka sen pitikin olla enemmän
siitä tulikin
vähemmän
loppujen lopuksi.


hiljaa yöhön huokasin, tähtitaivaalle katsahdin
toivon että muistat minut siellä jossakin.