jätin vain hiljaisen veden liplattamaan järven pinnalle.
sen piti olla kaunis, sen piti olla enemmän.
jäi vain totiset silmäsi katsomaan lammesta minuun;
näin niissä kasvoni, silmissäsi silmäni.
katsoin yli vuorten ja laaksojen,
mutten muistanut tätä päivää.
kuinka riipivä huuto täytti hiljaisuuden
kotkien käydessä syömään.
ja hetkessä
oli täysin hiljaista.
sen piti olla kaunis, sen piti olla enemmän.
hiljainen kuin ymmärrys, vahva kuin tie totuuteen,
kuin uljaan kotkan siivet lähdössä lentoon.
sen piti olla uskoa parempaan.
tienviittaan törmäsin ja väärään suuntaan lähdin
lammelle jäin istumaan, kasvojasi katsomaan.
kuinka hitaasti käännyit pois,
annoit minun mennä tietä omaani
silti muistoksi jäit silmiini, niin kauniiksi
ajan kuluessa jäin vain odottamaan, toivomaan
että pilvilinnani olisivat muuttuneet todeksi
että olisit palannut takaisin
mutta olitkin löytänyt tiesi jo jostain muualta.
annoin sumun laskeutua lammen ympärille.
jätin hiljaisen veden liplattamaan järven pinnalle.
vaikka sen pitikin olla kaunis,
vaikka sen pitikin olla enemmän
siitä tulikin
vähemmän
loppujen lopuksi.
hiljaa yöhön huokasin, tähtitaivaalle katsahdin
toivon että muistat minut siellä jossakin.
