En halua katsoa sinuun
En halua tietää mitä näkisin
kasvoiltasi,
niiltä jotka tietävät enemmän
Pelkään, myönnän sen
en tiedä mitä ajattelisin
tie hukassa, katse sumussa;
kasvoillasi ymmärrys,
huoli, pelko, kenties pettymys?
Silti en muuttaisi mitään toisin
en vaihtaisi katseesi lujuutta
sitä huolta, ymmärrystä,
sitä tietoa
joka jostain suuremmasta kumpuaa;
sitä pientä huojennusta, minkä sydämeni saa
kivussa, tuskassaan
jota on hieman helpompi kantaa
kun tietää ettei ole
aivan yksin

Lapsena

Lapsen kengissä,
vielä monen vuoden jälkeen;
astun askeleen, pelkään.
Kuinka kauan siihen tarvitaan,
että aikuiseksi pystyisin kasvamaan,
tai edes varmemmaksi, pikkuisen.
Edes vähän rohkeammaksi
tässä maailmassa,
jossa en kuule kuin epäsopua ja riitaa
jossa en tunne kuin painolastin harteillani,
sanat jotka iskevät alas,
toiveet jotka murskaantuvat
eivät jaksa kantaa
sanat jotka helisevät, katoavat tuuleen.

Lapsen kengissä,
vielä vaellan
kuin vuosilla ei olisi ollut mitään merkitystä;
vielä samassa pisteessä tunnun olevan,
kuin silloin ennenkin,
epävarmuudessa, josta ei pääse eteenpäin.

Totta kai tahtoisin
niin paljon tehdä jos osaisin
sanoa oikeat sanat jos ne vain tietäisin.
Antaisin suunnan oikean, sille joka sitä tarvitsee,
antaisin toivon kipinän, toisen epävarmuuteen,
vastauksen, syvimpään kysymykseen

Mutta niin pienenä vaellan
lapsenkenkäni hiertäen
painolastiini, taakkaani, lisää painoa keräten
Jos vain paikkani löytäisin,
sen kodin mitä tarvitsen,
jossa lapsena saisin mä kasvaa
Siihen syliin missä voin levätä,
siihen käpertyen
voisin mä matkaani jatkaa,

siinä mä voisin kasvaa,
ehkä muuttua paremmaksikin.